Elämys on kokea oma itsensä juuri
sellaisena kuin on.
Miten tärkeätä onkaan kokea tulleensa kuulluksi? Miten merkityksellistä onkaan meille ihmisille saada olla juuri sellainen kuin on ilman että kukaan toinen määrittää, millainen tulisi olla?
Luontoyhteys työnohjauksessa on ollut koulutuksen aikana pohdinnassa useaan otteeseen. Miksi toteuttaa työnohjaus luonnossa, kun sitä voi tehdä mukavasti sisälläkin? Mitä luontoyhteys meille kullekin merkitsee?
Elämyspedagogisessa ajattelussa luonto muodostaa ihmiselle alkuperäisen ympäristön. Ihminen on alkujaan elänyt luonnossa luonnon ehdoilla. Luonnon kiertokulku – elämä ja kuolema – selviytyminen – ovat olleet peruskysymyksiä. Luonnossa toimiessa ihminen kohtaa oman rajallisuutensa. Kaikkea ei voi hallita. Säät vaihtelevat, maasto on sitä, mitä se on. Eläimet tulevat ja menevät. Välillä on valoisaa, välillä pimeää. Omista tarpeistaan on luonnossa huolehdittava eri tavalla kuin kaupunkiympäristössä arjen mukavuuksien keskellä. Luonto on jo ympäristönä erilainen kuin toimiston kokoustila tai kurssikeskuksen koulutushuone. Pelkästään luontoon meneminen vaikuttaa ihmiseen. Liikkuminen aktivoi aivoja, integroi aivojen eri osia, veri kiertää, solut saavat happea. Luonnon vaihtelevat maisemat, äänet ja tuoksut aktivoivat aisteja. Luonnon äänten kuunteleminen, hiljaisuus, paikallaan oleminen vaikuttaa hermostoon, rytmiin, verenpaineeseen. Vähitellen ulkoinen tapahtumattomuus rauhoittaa. Joillekin meistä arjen hektisyys ja jatkuva suorittamisen pakko vaikeuttaa tätä rauhoittumista. On vaikea olla paikallaan ja vain kuunnella, ympäristöä, itseä ja toisinaan toista ihmistä. Nuotiolla istuessa moni on sanonut huomaavansa ikään kuin huomaamattaan rauhoittuvansa ja kuuntelevansa. Keskusteluista tulee rauhallisia, pohdiskelevia. Luonnossa aika on ajatonta. Miksi olisi kiire mihinkään? Nälkä tulee ajallaan, uni tulee ajallaan. Miksi kaiken pitäisi tapahtua johonkin tiettyyn kellon aikaan?
Luonnossa toimiessa ihminen kohtaa oman rajallisuutensa.
Seikkailupedagogiikka toisinaan nähdään äärimmäisenä toiminnallisuutena – kiipeillään korkeilla kallioilla, hypätään benji-hyppyjä, ylitetään jokia, lasketaan koskia, selvitetään kaikenlaisia fyysisiä ongelmanratkaisutehtäviä. Joskus voi käydä niinkin, että tällainen suorittaminen viekin ihmistä pois omasta itsestä. Elämys tuotetaan ulkoisin keinoin. Elämysten etsijä hakee koko ajan ”kovempia” haasteita, jotta se tuntuisi joltakin. Kerran yksi seikkailukouluttaja totesikin huomanneensa itsestään, että hänen elämysten etsimisensä ylittää kohta turvallisuuden rajat. Hän oli pelästynyt itsessään sitä, ettei mikään enää tunnu miltään. Sisäisesti turtunut aistimaailma kaipaakin silloin aina vain suurempaa riskiä ja kokemusta. Joitakin näitä extreme-seikkalijoita onkin sitten kohdannut elämänsä pään vuorilla pudottuaan alas, kun on ottanut lopulta liian suuren riskin. Äärimmäisessä toiminnallisessa luontosuhteessa luonnolla on välinearvo, jolla halutaan osoittaa itselle pätevyyttä, voimaa, hallintaa, rohkeutta. Luonto on ”vain” suorituspaikka, joka voitetaan. ”Kuinka monta huippua valloitit vaelluksella? Kuinka monta kilometriä vaelsit?”
Sisäistä kokemusta painotettaessa toiminnallisuuden sisältö ei ole niinkään aktiivisuus, fyysisyys ja tekeminen, vaan hiljaisuus, oleminen ja kuunteleminen.
Toinen suunta elämyksellisyydelle on hakea sitä sisäisesti tuotettuna, joskaan tämä ei ole täysin vastakohta seikkailullisemmalle toimintatavalle. Omien fyysisten rajojen ylittäminen selviämällä luonnossa jostain haastavasta tilanteesta, voi tuoda sisäistä rohkeutta muuhunkin elämään. Sisäistä kokemusta painotettaessa toiminnallisuuden sisältö ei ole niinkään aktiivisuus, fyysisyys ja tekeminen, vaan hiljaisuus, oleminen ja kuunteleminen. Elämys on silloin kokea oma itsensä juuri sellaisena kuin on.
Toiminnan ja aktiivisuuden alle itsensä piilottaneelle ihmiselle tämä voi olla pelottavampaa kuin benji-hyppy konsanaan. Toiminnaksi voi riittää pelkkä kävely, evästely, suunnistaminen, ruoan laitto, majoittuminen, nukkuminen eli jokapäiväinen arkinen tekeminen. Toimintaa tarvitaan usein vain sen verran, että aktiiviseen arkeen tottunut keho ja mieli rauhoittuu vähitellen, kun ylimääräinen energia saadaan purettua aktiivisuuden kautta. Se, että tämä kaikki tapahtuu luonnossa, on luonnon tarjoama erilainen ympäristö. Vanha perinteinen elämyspedagoginen ajatus on, että luonnossa toimiessaan yhdessä muiden kanssa yksilö tajuaa tarvitsevansa muita ja lopettaa taistelemisen ulkoisia olosuhteita vastaan, koska niitä ei voi muuttaa, vaikka haluaisikin. Jos haluaa selvitä luonnossa, on paras luottaa toisiin ja suunnata energia siihen, mitä voi itse tehdä. Tälle on termi – epäitsekeskeinen itsevarmuus.
Luonto on peilaava kuuntelija.
Toinen teema, joka on ollut esillä, ja jonka kanssa työnohjaaja jatkuvasti on tekemisissä, on kuunteleminen. Mitä se oikein on? Osaanko kuunnella? Osaanko tulla kuulluksi? Kuunteleminen – kuuleminen – kuulluksi tuleminen – kohtaaminen. Kuuntelua on olemassa monella tasolla:
- uudenlainen työnohjaajakoulutus, jossa luonto nostetaan esille elvyttävänä ja inspiroivana elementtinä, työnohjauksen kontekstina ja metodina. Työnohjauksen kumppaniksi tuodaan ”vihreää voimaa”.ei kuunnella ollenkaan, toisen ajatukset sivuutetaan, katsotaan ohi, ei huomioida, vaiennetaan kokonaan, mitätöidään
- aletaan kertoa toisen puhuessa omia ns. vastaavia kokemuksia eikä kysytä puhujan kokemuksesta mitään, kuuntelijan onkin yhtäkkiä tärkeämpää kertoa omia tarinoitaan, kokemuksiaan, lähipiirinsä asioita, joskus jopa aivan kesken toisen puheen – joku luulee tämän tavan olevan empaattista- minullapa on tästä tällainen kokemus
- kuunnellessa arvioidaan kaiken aikaa, onko itse eri mieltä vai mahdollisesti samaa mieltä, kuitenkin niin, että erimielisyys kulkee etusijalla – toisen ajatuksiin suhtaudutaan kriittisesti ja pyritään etsimään väiteltävää teemaa – oikein/väärin – kuuntelu
- kuunnellessa pohditaan, onko puhujan kertoma asia mahdollista lainkaan kuuntelijan oman kokemus- ja ymmärrysmaailman mukaan, jos itsellä ei ole kokemusta asiasta eikä se oikein sovi oman maailmankuvan todellisuuskarttaan, puhujan esittämä asia torjutaan epätotena tai muuten vähintään outona – tosi/epätosi – kuuntelu
- kuunnellessa halutaan tarkistaa, mitä toinen on sanonut ja mitä hän on sanomisellaan tarkoittanut, kuuntelija kysyy, antaa ymmärtämispalautetta tarkoituksenaan varmistaa, että on koko ajan mukana puhujan tarinassa, vaikka itsellä ei asiasta kokemusta olisikaan, kuuntelija haluaa ymmärtää, miten puhuja asian ymmärtää – ymmärrykseen pyrkivä kuuntelu
- peilaava kuuntelu ilman minkäänlaista tulkintaa, jossa kuuntelija toimii puhujan ajatusten vahvistajana palauttamalla ne hänelle takaisin tarkoituksenaan auttaa puhujaa itse ymmärtämään itseään ja ajatuksiaan, kuuntelijalla ei ole itse asiassa tarvetta edes ymmärtää, mitä puhuja puhuu ja sanoo, vaan olla puhdas tulkitsematon peili, joka hyväksyy kaiken, mitä puhuja sanoo
Omalla kohdallani voin ikäväkseni todeta usein yltäväni vain kertomaan omia juttujani, kun pitäisi keskittyä puhujan ajatuksien kuunteluun. Puhujan esittämä asiaa herättää itsessä myötäkokemuksia, tarinoita, teorioita, kritiikin pelkoa, syyllisyyttä, mahdollisuutta joutua nolatuksi, omia ongelmia, maksamattomia laskuja, kateutta toisen hyvästä onnesta, ärtymystä. Yhtäkkiä nämä omat ajatukset suuntaavat koko huomioni muualle ja alan innolla kertoa omia juttujani. En maltakaan rauhoittua, kunnioittaa toista ja hänen kokemustaan, viivyttää omaa ajattelua ja odottaa hetkeä, jolloin itse voin osallistua. Miksi itsellä on niin suunnaton halu tulla kuulluksi, etten anna siihen toiselle tilaisuutta? Keskustelusta tulee kilpailutilanne, jossa kumpikin osapuoli taistelee kuulluksi tulemisen oikeudestaan. Lopputuloksena on kaksi loukattua sielua ja kasvanut kuulluksi tulemisen tarve.
Koulutuksen aikana moni on kertonut omista luontokokemuksistaan. Ainakin yksi yhteinen piirre niissä on ollut luonnon taito kuunnella. Luonto on hiljaa. Se ei kommentoi. Sille voi huutaa, laulaa, kuiskia. Se palauttaa kaiken takaisin puhujalle omin korvin kuultavaksi. Luonnon keskellä alan kuulla itseni. Luonto on peilaava kuuntelija. Tavallaan luonto on myös säälimätön, koskapa se ei ala huolehtimaan, kun ihmisellä on paha olla. Se vain vahvistaa itseä kuulemaan, että tältä minusta tuntuu. Luonto ei tuomitse. Sille uskaltaa tunnusta salaisimmatkin tekonsa, ajatuksensa ja tunteensa. Kaiken kuonan alta selkiytyy, mitä itsessä on menossa. Voisiko työnohjaus ollakin ihmisen viemistä luontoon kuulemaan itsensä? Mitä työnohjaaja luonnosta voisi oppia?
Valokuvat otti ja keskustelujen tuotoksen kirjasi Pekka Innanen, työnohjaajakouluttaja, työnohjaaja (STORY)
(NLP Trainer, NLP Modeler, NLP Personal Coach, Valokuvaterapiamenetelmäohjaaja)
Muurlan opiston työnohjaajakoulutus on Suomen Työnohjaajat ry:n suosituksia noudattava. Opistolla on annettu työnohjaaja- ja täydennyskoulutusta yli kymmenen vuoden ajan ja se on saavuttanut arvostusta sekä paikallisesti että valtakunnallisesti. Meiltä valmistuneet työnohjaajat ovat vahvasti ammatissaan toimivia alansa ammattilaisia. Muurlan Opisto on Suomen Työnohjaajat STOry:n jäsen.
Lue lisää: www.muurlanopisto.fi